Hapetettua hopeaa

Tälle sinivihreälle spektroliitille punoin hopeakehyksen käyttämällä useampaa erilaista tekniikkaa. Spektroliitti on sen verran haurasta ja lohkeilevaa, että nuo kaksi kiven päältä kulkevaa punosta eivät ainoastaan pidä kiveä paikoillaan, vaan ne myös peittävät halkeamia.

Tuo loistavan puhdas hopeanvalkoinen kehys tuntui miusta liian hienolta, vähän niin kuin uutuuttaan hohtavat valkoiset lenkkarit, jotka tuntuvat polttelevan jalkoja ennen kun ne on liattu vähemmän räikeiksi. Päätin hapettaa hopean kotikonstein käyttämällä hyväksi kananmunan rikkiä. Käsitellyssä pinnassa nuo punotut kuviotkin pomppaavat paremmin esille toisin kuin tasaisen kirkkaassa pinnassa.

Noudatin ensin ohjetta, jonka mukaan puhtaaksi pesty koru piti sulkea pussiin tai astiaan kovaksi keitetyn muussatun keltuaisen kanssa. Odotin kaksi päivää, mutta mitään ei tapahtunut, mitä osasinkin jo odottaa, sillä pussin sisältö ei miusta edes haissut rikiltä. Lyhyen tiedonhaun jälkeen paljastui, että enin kanamunan rikistä onkin valkuaisessa, joten seuraavaksi muussasin pussiin kokonaisen munan. Pudotin riipuksen sisään, näpräsin pussinsuun kiinni ja rupesin ihmettelemään oliko muna jotenkin viallinen, kun siinä näytti olevan jotain tummanruskeaa. Mutta ei, se oli miun koru, joka oli noiden muutaman sekunnin aikana lähtenyt tummumaan ensin kuparinruskeaksi ja sitten tummansiniharmaaksi. Annoin korun olla pussissa parikymmentä minuuttia, että se tummui tasaiseksi. Lopuksi kiillotin koholla olevat kohdat kirkkaiksi hammastahnalla ja mikrokuituliinalla.